Maukasta joulua!

Aino viime jouluna kera liian ison tonttulakin..

..nyt hattu on jo melkein sopiva!

Painonvartijoihin mars

Riemuhuutoja hip hei Ainon kunniaksi, joka sai tänään Voittaja näyttelyssä EH:n. Junnunarttuja oli kehässä parikymmentä, joista vain kolme sai ERI:n. Näyttelytouhumme alkaa mennä aika naurettavaksi, kun jälleen tuomari antoi noottia Ainon kiloista. Ennen sentään koira sai haukut kilojen puutteesta, mutta nyt vaihdettiin linjaa. Eli suomeksi, Aino on lihava. Jotain rajaa tähän touhuun ja vähän äkkiä! Uskomattoman ironista, että tällä kertaa tuli ihan oikeasti sanomista siitä paksuudesta, kun ennen kauhisteltiin koiran laihuutta.  Mikään ei ole hyvä. Itse kyllä jo ounastelinkin, että varmaan tuomari huomauttaa asiasta, mutta myöhäistä se tässä vaiheessa on surra.

Näyttelyn kulusta muuten voisin vielä esittää muutamia huomioita. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin seitsemältä, vaikka kehät alkoivat vasta yhdeksältä. Tuntui paremmalta varata hiukan aikaan paikan tutustumiseen, kun Aino ei ole pitkään aikaan ollut missään vastaavassa tapahtumassa. Kaiken kaikkiaan olen tosi tyytyväinen siihen, että koira oli näyttelypaikalla todella rauhallinen. Aluksi tietenkin vouhotti menemään, mutta rauhoittui aika pian. Tuomo harjoitteli ennen yhdeksää kehässä Ainon kanssa, ja ainakin omasta mielestäni koira käveli oikein hyvin. Valitettavasti arvostelun aikana koira veteli siksaksia, eikä oikein tuntunut menevän handlerin mukana. Tästä tulikin sitten sanomista. Seisominen sujui oikein hienosti, mutta pöytä oli katastrofi. Itselleni näytti 15 metrin päähän, että Aino vääntelehti vain hieman pöydällä, kun tuomari yritti käsitellä, mutta ilmeisesti koiraa ei hirveästi kiinnostanut koko touhu ja tyttö yritti päästä tilanteesta pois. Vähän tietenkin harmittaa, että tuomarille jäi sellainen kuva, ettei koira anna käsitellä, vaikka aina ennen Aino on seisonut pöydällä oikein mainiosti.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että huippusijoituksiin on vielä pitkä matka. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että tähän treenaamiseen on käytettävä aikaa. Jo se, että olisimme käyneet muutamassa mätsärissä hiomassa liikkeitä, olisi varmasti auttanut.  Positiivista kehitystä on tosin tapahtunut, sillä Aino on selvästi ainakin jossain määrin aikuistunut. Ei enää maan haistelua tai kauheaa riekkumista kesken seisotuksen. Tästä on suunta vain ylöspäin!

Arvostelun voi kokonaisuudessaan lukea Ainon virallisilta nettisivuilta.

Voittaja täällä hei..

Enää muutama päivä Voittaja näyttelyyn. Emme ole rehellisesti sanottuna harjoitelleet Ainon kanssa ollenkaan, joten aika kylmiltään Messukeskukseen lähdetään pelleilemään. Ei se voitto, vaan se tunnelma, vai miten se meni?

Näyttelyn jälkeen jäämme joulun ja loman viettoon pääkaupunkiseudulle vanhempieni luokse. Olimme jo itsenäisyyspäivänä haistelemassa Vantaan tunnelmia ja Aino pääsi peuhaamaan oikein kunnolla lumihangessa. Törmäsimme lenkillä kymmenen kuukauden ikäiseen Oliver-shelttiin. Perjantai-iltana menimme kyläilemään uusien tuttavuuksien luokse ja Aino pääsi leikkimään Oliverin kanssa. Nuori herra oli äärimmäisen kiinnostunut neidistä ja koirilla pelasi kemiat niin hyvin yhteen, että ajattelimme mennä vielä uudemman kerran joulun tienoilla leikittämään karvakuonoja.

Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Love stinks!

Kävimme tuossa muutama päivä sitten pitkästä aikaa Tesoman koirapuistossa. Olimme jo menossa ohi, kunnes huomasimme, että puistossa oli kaksi shelttiä. Pitihän se tietenkin mennä moikkaamaan saman rodun edustajia, kun harvoin kuitenkaan koirapuistossa sattuu olemaan samaan aikaan useampia shelttejä.

Nämä ihanaiset bluemerlet osoittautuivatkin erittäin viirileiksi nuoriksi miehiksi ja myöskin äärimmäisen kiinnostuneiksi koiramme astutuksesta. Oli siinä naurussa pitelemistä, kun Aino yritti korvat luimussa paeta liian innokkaita kosijoita. Pojilla oli taas korvat luimussa ihan jostain muusta syystä. Mielenkiintoisinta oli se, että muut urokset eivät olleet kiinnostuneita Ainosta, vaan ainoastaan merlepojat. Liekö jotain roturasismia ollut liikkeellä tai sitten isommat koirat vain fiksuina tajusivat fyysisen mahdottomuuden olevan rakkauden esteenä!

Crufts here I come!

No niin. Nyt täällä päässä on sitten nupit oikein perusteellisesti sekaisin. Ilmoittauduimme 12.12 pidettävään Voittaja 2010 näyttelyyn Helsinkiin. Tavoitteenahan on voittaa koko homma ja päästä Cruftsiin. Niille, jotka eivät ymmärrä huonoa huumorintajuani, pyydän anteeksi.

Täytyy käydä ennen joulukuuta jossain mätsärissä pyörähtämässä ettei mene ihan harakoille tuo vuoden näyttelytapahtuma. Ainolla on kasvanut turkki hurjaa vauhtia ihan muutaman viikon sisällä, joten toivottavasti koiramme ihastuttaa tuomari Gro Svandalsflonaa sitten Helsingissä parin kuukauden päästä.

Aikuinen nainen

Ne kauan odotetut juoksut alkoivat sitten viimein. Ostimme Ainolle pari päivää sitten pöksyt, sillä tyttö on ehtinyt jo tahria aikuistumisriittinsä aikana muun muassa lakanat ja muutamat matot (kyllä, koira nukkuu sängyssä). Ehdimme jo hiukan pelästyä, mikä Ainoa vaivaa, kun se tuntui olevan niin huonolla tuulella jatkuvasti. Nyt juoksujen alettua on ollut jo paljon rauhallisempaa.

Koulutuksen saralta sen verran, että sujuipa eilen yksi koiran ohituskin. Aino ottaa myös äärimmäisen hyvin katsekontaktia lenkillä, jos esimerkiksi pyöräilijöitä tai lapsia tulee vastaan. Tämänkään oppimiseen ei mennyt kuin vuosi. Mahtavaa!

Jostain muistan lukeneeni, että koira hiukan aikuistuu juoksujen jälkeen. Murehdin tuossa jokin aika sitten, että muuttuuko koiran käytös jopa niin radikaalisti että siitä tulee aivan tylsä möllykkä. Ei kai sentään. Aikansa kutakin, näin kai se vain on.

Pirpana 8 vko

Turkin kasvattanut paksukainen 1 v.

Missi ei voi olla kalju

Aikaisemmin täällä blogin puolella on ollut puhetta siitä, että tämän vuoden näyttelyt ovat meidän kohdalta ohi. Kovasti haluaisimme lähteä vielä tänä vuonna kehään pyörimään, kun ensi vuoden puolella uudet näyttelysäännöt tulevat kuitenkin voimaan. Jokin aika sitten puhuimme, jos ilmoittautuisimme 13.11. Jyväskylän kansainväliseen näyttelyyn, mutta ei taida rahkeet riittää. Tuntuu älyttömältä maksaa 35 euroa, kun koira ei kuitenkaan ole parhaassa karvassa ja käytöskin on vähän sitä sun tätä. Ainoa ei varmaan haittaisi matkustaminen lainkaan. Näyttelykehässä on kuitenkin tarjolla ilmaista juustoa ja mukavia hauvoja, joita voi haistella kehän ulkopuolella.

Pientä pentukuumetta on ilmassa. Tästä ei varmaan saisi puhua ääneen, mutta tulipahan sanottua kuitenkin. Kai se on myönnettävä, että jossain vaiheessa toisen koiran ottaminen on ajankohtaista. Olemme suunnitelleet jo kauan, että Ainolle otetaan jossain vaiheessa kaveri. Vasta nyt tajusimme, että parempi antaa kuitenkin Ainon kasvaa ja rauhoittua ennen kuin toinen pörriäinen otetaan nurkkiin pyörimään. Ajatus siitä, että pentu ottaisi mallia Ainon tämän hetkisistä tempuista nostattaa niskakarvat pystyyn. 

 

Mainio matami

Meidän koira on päällekäyvä narttu. Oikeasti. Koirapuistossa se pistää isommatkin ruotuun. Hormonimyrkyissä ähräävät sulhasehdokkaat saavat turpaan, jos ne yrittävät nylkyttää. Aino puri kolmen kuukauden ikäistä jättikoiraa korvasta. Kiva juttu. Ei meidän koira ole aggressiivinen, se vaan leikkii!

Onnistuipa muuten aivan loistavasti yksi kultaisennoutajan ohitus muutama päivä sitten. Sain vedettyä koiran sivuun ja se jopa istui, kun satakiloinen kultsu käveli meidän ohi. Tai no nousihan se takapuoli hetkeksi, mutta Aino tajusi pian, että äitiä ottaa kohta päähän. Ja niin koira istui pelkästä katseesta. Palkinnoksi Aino sai sitten haistella toista koiraa. Koiran aivoilla järkeiltynä minä taisin hävitä tämän ottelun 1-0.

Eilen tapahtui koulutuksen saralla jälleen käänne. Yllätysmomentti. Olimme ulkoilemassa läheisellä laskettelurinteellä. Aino makasi mallina heinien seassa, kun tajusi yhtäkkiä, että ”jumalauta, tuoltahan tulee ihmisiä”, ja niin koira lähti pinkomaan vaakasuoraa rinnettä alas noin 60 km tuntivauhtia. Ärjäisimme siihen perus perkeleet ja koira pysähtyi. Pysähtyi, ja tuli luokse. 

Lempeät koulutusmetodit, kyllä kiitos!

Herkistelyä

Vesisade on kyllä ihanaa. Ja kura. Ja syksy. Aino on yhdistänyt pienessä päässään sisääntulon ja pesemisen toisiinsa. Aina kun tulemme sisään, niin koira yrittää luikahtaa makuuhuoneen sängyn taakse, ettei vaan joudu pesulle. Mikä logiikka!

Koirahan täytti vuoden viime viikolla. Tuntuu siltä, että Aino olisi ollut meillä aina.

Edellä mainittuun lauseeseen ei siis sisältynyt huokauksia tai kulmien kurtistelua. Kaikessa autenttisuudessaan on todella hassua, että meillä on ollut tosiaan koira vasta vuoden, mutta hädin tuskin edes muistan aikaa ennen Ainoa. Muistan kyllä sen, kun tuo penikka tuli meille. Ensimmäiseksi koira käveli olohuoneeseen, kumartui paksun karvamaton luokse ja alkoi vääntämään sitä itseään. Että tervetuloa vaan. Meni monta viikkoa ennen kuin saimme nukutuksi koko yön putkeen, ilman että koira olisi vinkunut meitä hereille. Ihanaa.  Ja parastahan oli, kun lähdin joskus keskellä yötä vessaan ja törmäsin matkalla konkreettisiin miinoihin lattialla. Kyllä minä taisin jossain vaiheessa manailla, mihin me oikein olemme ryhtyneet. Myönnettäköön.

Omasta mielestäni Ainolla meni suhteellisen kauan ennen kuin se alkoi ottamaan meihin kontaktia. Tarkoitan kontaktilla sellaista elokuvamaista tilannetta, jossa koira ja omistaja katsovat toisiinsa ja heidän välillään vallitsee ikään kuin jokin yhteys. Mietin jopa kerran, onko tuossa eläimessä jokin vika, kun se ei edes häntäänsä heiluta.

Eihän Aino vieläkään mikään elokuvien Lassie ole. Ei varmasti palaisi kotiin, jos se eksyisi metsään. Mutta kuitenkin, koirassamme on havaittavissa piirteitä, joista sen tunnistaa juuri meidän koiraksi. Aino on laiska ja possumainen, mutta  silloin kun me olemme aktiivisia, niin silloin on myös koira. Hassua. Parhaimpia ovat ne hetket, jolloin Aino tulee häntä huiskien ja silmät tuikkien luokse, päästää jonkun hölmöistä äänistään ja pyytää rapsutuksia.  Noissa hetkissä on ehkä jonkinlainen yhteys, samoin kuin silloin kuin jokin naurettavan helppo lenkkeilijän ohitus onnistuu venkoilematta. Silloin tietää, että jotain on tehnyt tämä ystävän kanssa oikein.

Alla: kuin kaksi marjaa.

Ylienerginen monsteri

Uusilta shelttihyökkäyksiltä on vältytty. Melkein henkeä pidätellen joutuu tulemaan kotiin, kun ei tiedä mitä tuo koira on taas keksinyt. Pieni epäilys kuitenkin tuli tuota Jahtia & Vahtia kohtaan. Ehkä ruoan energiamäärä on loppujen lopuksi liian suuri. Olemme antaneet viikon verran sekaisin edellä mainittua ruokaa ja Eukanuban nappuloita. Ja johan on koira rauhoittunut!

Torstaina monsterimme täyttää vuoden. Nakkikakkua à la mama tarjolla päivänsankarille.

Koira, joka söi kengän

Voi herranjestas. Aino oli päättänyt viihdyttää itseään uusien korkokenkieni parissa. Yksikään kenkä ei ole tätä ennen joutunut shelttihyökkäyksen kohteeksi. Tämä päivä muistetaan.

Koirapuistossakin tapahtui tänään kummia. Paikalla oli kuusi kiinanharjakoiraa, jotka vaikuttivat ensialkuun sopivilta leikkikavereilta. Aitauksessa uroskoirat osoittivat välitöntä kiinnostusta Ainon siveyden häpäisyyn ja tästäkös saman seurueen mustasukkaiset nartut vimmastuivat. Ainon yrittäessä leikkiä poikien kanssa, tulivat nartut oitis väliin ja tekivät selväksi lauman hierarkian. Että se niistä viattomista leikeistä. Omistajat eivät (tietenkään) laittaneet tikkua ristiin vihaisten koiriensa rauhoittamiseksi.

Lopuksi vielä kuvapari, näin se tapahtui:

Koira, joka oli hiukan sekaisin

Apua. En tiedä johtuuko Ainon tolkuton energisyys tuosta Jahti ja Vahti-ruoasta vai persoonan muutoksesta, mutta hiukan mielenkiintoista se kuitenkin on. Naksutin palasi käyttöön kesäisen tauon jälkeen. Tässä vaiheessa pitäisi kyllä kysyä, miksi ihmeessä annoimme Ainon kasvaa ”pellossa” koko kesän. Eihän tuo koira tyhmä ole. Päinvastoin. Varmasti sekin tajusi, että kuri on hiukan heltynyt.

Ongelmana on siis jonkinasteinen vahtiminen. Aino murisee/haukkuu oudoille äänille, yrittää hyökätä lähes kaikkien vastaantulevien ihmisten lahkeisiin ja ryntää tervehtimään kaikkia koiria lenkillä. Otin itse, koiran käytöksestä suivaantuneena uuden käytännön lenkillä. Koiria ei tervehditä. Ainohan veti pultit tästäkin. Ulina ja kitinä, kun hän ei päässyt rynnimään koirien perään. Jotain seuraamisen ja sivulla kävelemisen tapaista olen yrittänyt, mutta koira ei innostu. Makupalat ovat totaalisen out, kun koira tulee vastaan.

Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen. Vinkkejä saa laittaa.

Toinen asia miten olen miettinyt (kannattaakohan kaikkia juttuja ajatella ja analysoida niin paljon? Ei varmaan.) on narttukoirien nylkyttäminen. Koirahan saattaa nylkyttää, koska se yrittää alistaa toista. En ole koskaan nähnyt narttukoiran nylkyttävän. Olen aina mieltänyt tämän uroksien mahdolliseksi ominaisuudeksi. Kuitenkin, Aino saattaa välillä ikään kuin kiivetä jalan päälle. Samanlaista käytöstä olen tavannut myös vanhempieni mäyräkoiralla joskus nuoruuden uhossaan. Koira teki täsmälleen samanlailla, paitsi että alkoi kiipeämisen jälkeen jyystää jalkaa. Ei kai meillä ole johtajuusongelmaa vai kuvittelenko vain?

Sadepäivän tuliaisia

Tervakosken kv takana. Tulipahan käytyä. Eh:n piti taas tyytyä, mutta minkäs teet, kun koiralla on yhtä vähän karvaa kuin puolen vuoden ikäisellä pennulla.

Monica Mattfolk sepusti arvostelun ruotsiksi, joten emme ole vielä ihan perillä siitä mitä kaikkea koirasta on ylipäätänsä sanottu. Mattfolk kehui kilpailuluokassa Ainoa, kun tämä seisoi niin tomerasti paikallaan. Kuitenkin jostain syystä, hän kuitenkin pudotti Ainon, joten sijoituksille ei ollut mahdollisuuksia.

Koirasta huomaa ettei se ole vielä valmis. Kehässä kävely meni päin mäntyä: vuoron perään laukkaa, ravia ja ruoan imurointia nurmikolta. Ei näin. Ennen omaa arvostelua Aino ehti vielä hermostua muutaman rähisevän hurtan takia, joten keskittyminen oli sitten siinä. Vähän tässä jo toivoisi, että ne juoksut tulisivat, ja pian.

Paino sentään taitaa olla jo kohdallaan. Kylkiluut tuntuvat vielä, vaikka massaa on tullut pari kiloa lisää. Harmi, että aina on jokin pielessä tuomareiden mielestä. Seuraavan kerran Aino heitetään kehään vuoden 2011 puolella.

Bald and the beautiful

Täällä ollaan kaljuja. Ainolla on megaluokan karvanlähtö ja muutenkin neiti käyttäytyy kuin takapuoleen ammuttu karhu. Ei tässä mitään, Tervakosken kv-näyttely nyt vaan sattuu olemaan kahden viikon päästä. Kädet ilmaan ja riemuhuutoja, sillä hyvällä onnella koiran juoksut ehtivät vielä napsahtaa päälle ennen näyttelyä.
Ilouutisia on kuitenkin myös kerrottavana, sillä Aino uskaltautui mökillä ihan omakätisesti uimaan! Olihan siinä hieman maanittelun makua ilmassa, kun tyttö lopulta kahlasi veteen ”pelastamaan” mammaa. Sheltin lihaksilla ei Aino saanut ketään raahattua rantaan, mutta ensikertalaisen yritys, oli kaikenkaikkiaan aika herttainen. Uudestaan ei koiraa enää saanutkaan houkuteltua veteen. Virheistä oppii näköjään hölmömpikin :)

Bongasimme kesän ensimmäisen punkin Ainon korvasta mökkireissulla. Ei hyvä. Onneksi ötökkä ei ollut ehtinyt imutella kovin kauaa.

Ainon läskikuurista sen verran, että vaihdoimme nappulamerkkiä Royal Caninista Jahti&Vahtiin. Uudessa ruoassa on 24% rasvaa, joten ehkä tästä saisi sitä massaa vähän lisää. Ainon kanssa liikutaan kuitenkin suhteellisen paljon, joten ruoan energiapitoisuus saa olla korkeampi. Katsotaan jääkö tuosta sitten jotain niiden kuuluisien kylkiluiden päälle.

Pari viikkoa on vielä lomaa jäljellä ja sitten alkaa opiskelut ja ah-niin-ihana arki.

Pahuksen EH!

Nokia ryhmänäyttely on nyt takana ja jälleen tuli sanomista Ainon laihuudesta. Suorastaan ennen kuulumatonta, sillä koira painaa jo 6,3 kg ja kylkiluut tuntuvat edelleenkin turhan terävästi. Minneköhän kaikki antamamme ruoka oikein menee, kun edelleen laihaksi haukutaan? Israelilainen tuomari Janiki Steinbock ei kyllä muutenkaan tykännyt Ainon tyyppisistä vahvarakenteisista shelteistä. Arvostelu oli lyhyt ja tuomari arvosteli koirat liukuhihnalta, joten kovin miellyttävää tai ammattitaitoista mielikuvaa ei tästä tuomarista jäänyt.

Kävimme eilen barffinetissä ostamassa lohta sekä murren voima-mixiä, jota laitamme nappuloiden sekaan. Aino ei ole barffi-ruokaa saanut kesän aikana lähes lainkaan, mutta nyt kun pääsimme takaisin Tampereelle, niin ruokavaliota voi muuttaa monipuolisemmaksi kun tuo barffinet löytyyn ihan nurkan takaa.

Ensi viikolla lähdemme koko poppoo mökille nautiskelemaan ansaitusta kesälomasta :) Toivottavasti saamme Ainon uimaan tällä kertaa ihan vapaaehtoisesti.

Pinkki päivä

Aino sai tänään Tampereen shelttien erikoisnäyttelystä laatuarvostelussa ihanan vaaleanpunaisen nauhan. Tämä oli ensimmäinen ERI virallisissa näyttelyissä ja oikein tyytyväisin mielin lähdimme näyttelypaikalta. Tuomarina toimi Brittiherra Geoff Duffield, joka tosin jakoi 20 pinkkiä nauhaa juniorluokassa. Narttuja oli kaikenkaikkiaan 26. ERI-kehässä Duffield valitsi Ainon kahdeksan parhaan joukkoon, mutta valitettavasti rahkeet eivät riittäneet sijoituksiin asti.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka tuomari saattoikin olla lepsu, niin Aino esiintyi todella upeasti. Pöydällä tyttö seisoi kuin parhainkin kehäkettu. Mitä nyt hiukan kuola valui suupielistä kun isäpapalla oli naminami-juustoa, joka oli vain muutaman sentin päässä. Luojan kiitos Ainolla oli sen verran älliä päässä, että se tajusi seisoa pöydällä eikä turhaan kurotellut juustopaloja. Muuten olisi tullut shelttimuhennosta ja ruskea nauha.

Ainon oikea korva on edelleen täysin idioottimainen. Huokailin siinä kehän laidalla, kun korva jumppasi ylösalas. Onneksi Tuomo sai hierottua taitetta sen verran, että korva pysyi alhaalla juuri ne kriittiset hetket!

Törmäsimme pariin kokeneeseen kasvattajaan, jotka mieltyivät Ainon kuontaloon. Tuomari sekä eräs kasvattaja totesivat Ainon olevan liian hoikassa kunnossa. Ainoa negatiivinen asia arvostelussa oli massan puute ja lapojen suoruus. Lihotuskuuri siis jatkukoon!

EH ja ketutus

Käväisimme tänään Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksen kesänäyttelyssä. Tuomarina toimi tiukkaakin tiukempi virolainen Maret Kärdi, joka ei armoa antanut jakaessaan vain muutaman vaaleanpunaisen nauhan onnekkaille kilpakumppaneille. Kritiikkiä tuli Ainon osalta niin liikkumisen kuin kulmaustenkin kohdalla. Kiitosta tuomarille kuitenkin äärimmäisen tarkasta arvostelusta ja siitä, että hän tosissaan otti huomioon kaikki pienimmät arvosteluun vaikuttavat tekijät. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: plussaa tuli taitavasta esittämisestä (naiselle miesesittäjä ;)), ”ainutlaatuisesta karvapeitteestä” ja luonteesta.

Yllättäen törmäsimme Ainon siskon Matildan omistajaan, joka antoi meille hiukan vinkkejä ja ohjeita koiran esittämiseen. Aino oli kuulemma muuten samannäköinen kuin siskonsa, mutta hieman rauhallisempi ja isompi. Tuomarihan mittasi Ainon säkäkorkeudeksi tasan 37 cm. Malli voisi lopettaa sen kasvamisen tai muuten tyttö joutuu ”katkaisuhoitoon”.

Kävimme viikko takaperin moikkaamassa Ainon kasvattajaa Ojakkalassa. Aino paineli portista sisään kuin vanhasta muistista ainakin. Tarjan perässähän tuo neitonen tuntui viihtyvän ja etenkin, jos mentiin keittiön puolelle. Alkoi heti reissumme jälkeen tehdä mieli ottaa lisää shelttejä, kun ovat nuo kyllä sellaisia persoonia. Välillä tosin vähän idiootteja, mutta ehkä siinä se viehätys piileekin.
Starttaamme viikon päästä Tampereen erikoisnäyttelyyn, jonne on ilmoittautunut 186 shelttiä. Siellä varmaan riittää monennäköistä ja kokoista eli eiköhän tuo yksi pöhkö sekaan mahdu.

Tavoite saavutettu!

Tämä päivä on hyvä päivä. Saimme molemmat iloisia uutisia opiskelurintamalta, sillä meidät molemmat on hyväksytty Tampereen yliopistoon. Tuomo pääsi lukemaan kunnallisoikeutta ja minä tiedotusoppia. Tulevaisuudessa siintää ainakin viiden vuoden opiskelurintama sekä täydellinen tamperelaistuminen.

Laihimus maximus

Aino on ollut viime päivät äärimmäisen yliaktiivinen. Epäilen kyllä, että ruokamäärällä on jotain tekemistä asian kanssa. Parastahan on, että tuota aktiivisuutta ei kauheasti pääse purkamaan kun ulkona on vielä kymmenen aikaan illallakin 25 astetta lämmintä. Olemme tyytyneet pelamaan jalkapalloa pihalla ja Ainosta on tämän lomassa kehittynyt aikamoinen maalivahti. Kylkiluut sekä selkäranka tuntuvat Ainolla kyllä aika terävinä edelleen, mutta eiköhän tuo paino tuosta kohoa vähitellen.

Parin viikon päästä on Helsingin Tuomarinkartanon näyttely, jota odottelemme jo innolla. Etenkin tuon Forssan upean, mutta samalla myöskin turhauttavan EH:n vuoksi. Ensimmäiset näyttelyt ovat olleet todella miellyttäviä kokemuksia. Mielikuva töykeistä ja kilpailuhenkisistä koiranomistajista on muuttunut, kun on itse käynyt paikan päällä kisaamassa. Valitettavasti on tullut kyllä törmättyä myös niihin vähemmän mukaviin omistajiin, jotka ottavat kilpailun niin tosissaan, että puolet ajasta menee siihen "Turren" höykyttämiseen ja äänikin kohoaa tässä samassa yli sallitun desibelirajan. Forssassa kurtistelin kulmiani erään sheltinomistajan ärjyessä koiralleen kehässä. Sheltti-rukka näytti siltä, että kaikki luut on syöty ja turpaan on tullut jo usemman kerran aamun aikana. Mutta kuitenkin, pääasiassa ihmiset ovat auttavaisia ja mukavia. Ehkä kasvoista paistaa se kuuluisa aloittelijan hämmennys ja hermostuneisuus, että konkarit tuntevat velvollisuudekseen hieman "neuvoa", ettei mene sormi ihan kokonaan suuhun.

ERI:n arvoinen kultakimpale

Kotiuduimme juuri Forssan näyttelyhuumasta. Aino sai laatuarvostelussa EH:n, vaikka olikin ERI:n arvoinen. Valitettavasti tuomari  Irina Poletaeva ei voinut antaa vaaleanpunaista nauhaa, sillä hän suorastaan järkyttyi Ainon laihuudesta. Avustavana tuomarina toiminut  Rune Fagerström tuli vielä sanomaan juniorkehän päätyttyä, että tässä on koira, joka on oikea kultakimpale kunhan paino saadaan vain kohdilleen. Tuomarit pitivät Ainosta kovasti heti ensi silmäyksellä, mutta pöydällä Poletaeva totesi, että ERI olisi tullut, jos painoa olisi enemmän. Että hieno juttu.

Olemme kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä arvosteluun, Aino sijoittui juniornarttujen neljänneksi, mikä on hyvä tulos kun narttuja oli kaiken kaikkiaan seitsemän kappaletta. Eniten ottaa päähän tietenkin se, että  koirassa oli kaikki kohdallaan, paitsi paino. Kyllähän tuo harmittaa, mutta lohtua tuo kuitenkin se, että tuomarit pitivät Ainosta ja kehuivat tätä erittäin kauniiksi ja tasapainoiseksi vielä kehän päätyttyäkin.

Nyt alkoi siis lihotuskuuri. Ennennäkemätöntä, sillä Ainohan oli koko pentuaikansa hiukan ylipainoinen. Olen myöskin luopunut toivosta, että Ainon oikea korva kuin ihmeen kaupalla asettuisi aloilleen. Siinä vaiheessa kun selittelin miehelleni Ainon korvan nousevan pystyyn hormonaalisten tekijöiden johdosta, tajusin että nyt taitaa olla hiukan liikaa toivoa ilmassa. Puolipystykorvainen-sheltti näyttää kuitenkin äipän ja iskän mielestä maailman hienoimmalta kultakimpaleelta :)

Kauneuskilpailuja, loputonta puunausta ja muutama uintiliike

Näyttelyt saavat jatkoa huomenna Forssan kaikkien rotujen näyttelyssä. Ensimmäiset viralliset ja juniorluokka, ei varmaan tarvitse kysyä jännittääkö. Pesimme Ainon tänään ensimmmäistä kertaa shampoolla, jonka valitsimme eläinkaupasta miljoonan vuoden pohdinnan jälkeen. Myyjästä ei paljon ollut apua, kun hän ei edes tiennyt minkälainen koira on shetlanninlammaskoira. Hädissäni luin luetteloa eri shampoista ja hoitoaineista ja lopulta saimme kuin saimmekin valittua joukosta "esittelytekstin" perusteella sopivimman. Mömmö tuoksuikin vielä tosi hyvältä, niin eihän se voi silloin huonoa olla!

Joku varmaan taivastelee jo, mitä väliä jollain shampoolla on. Uskon kuitenkin tuotemainontaan (sekä kauhutarinoihin) sen verran, etten halua pestä shelttiä samalla shampoolla kuin silkkiterrieriä. Rasvainen ja superkiiltävä turkki näyttelyä edeltävänä iltana, ei kiitos.

Tähän samaan syssyyn voisi vielä muutaman sanan kirjoittaa Juhannuksesta. Ainon ensimmäiset uintikokemukset eivät ole olleet kovinkaan hedelmällisiä. Ensimmäisen kerran Ainon pääsi uimaan kun järvessä oli vielä jäät. Toinen kerta oli nyt Juhannuksena, kun neiti tippui laiturilta eikä osannut uida. Ehdimme jo huokailla, että uimakouluun joudumme menemään. Isännän avustuksella saimme Ainon houkuteltua veteen. Ehkä siinä oli jopa hiukan pakottamisen makua, mutta kyllähän tuo tyttö sitten pääsi muutaman uintiliikkeen näyttämään.